đŸ˜±đŸ’” ”SinĂ€ jĂ€tit minut, Henrik. Mutta tiedĂ€tkö edes, mistĂ€ kaikesta luovuin kolmenkymmenen avioliittovuotemme aikana?” entinen vaimoni kysyi ja laski vanhan kirjekuoren eteeni. Kun avasin sen, aloin ymmĂ€rtÀÀ, kuinka valtavan virheen olin tehnyt


— Voit ottaa kaikki tavarasi mukaan, Henrik. Mutta jĂ€tĂ€ talon avaimet keittiön pöydĂ€lle ennen kuin lĂ€hdet.

Vaimoni Marja sanoi nuo sanat niin rauhallisesti, ettÀ olin vÀhÀllÀ suuttua hÀnelle.

Olimme olleet naimisissa kolmekymmentÀ vuotta.

KolmekymmentÀ vuotta yhteistÀ elÀmÀÀ, kaksi aikuista lasta, omakotitalo Espoossa, kesÀlomia mökillÀ jÀrven rannalla ja lukemattomia sunnuntaita saman keittiön pöydÀn ÀÀressÀ.

Ja nyt seisoin eteisessÀ matkalaukku kÀdessÀni ja odotin hÀnen alkavan itkeÀ.

Mutta Marja ei itkenyt.

HÀn seisoi naulakon vieressÀ, kÀdet ristissÀ edessÀÀn, ja katsoi minua.

— Onko tuo todella kaikki, mitĂ€ aiot sanoa? kysyin.

— MitĂ€ haluaisit minun sanovan, Henrik? Olet jo tehnyt pÀÀtöksesi.

— Voisit edes yrittÀÀ ymmĂ€rtÀÀ minua.

HÀn nyökkÀsi hitaasti.

— Olen yrittĂ€nyt ymmĂ€rtÀÀ sinua kolmekymmentĂ€ vuotta.

Silloin pidin hÀnen sanojaan vain yhtenÀ syytöksenÀ lisÀÀ.

NykyÀÀn tiedÀn, ettÀ hÀn yritti kertoa minulle jotakin, minkÀ ymmÀrtÀmiseen minulta kului vielÀ vuosia.

Olin viisikymmentÀkahdeksanvuotias, kun tapasin Julian.

HÀn oli kolmekymmentÀneljÀvuotias, työskenteli arkkitehtitoimistossa ja nauroi tavalla, joka sai minut tuntemaan itseni kaksikymmentÀ vuotta nuoremmaksi.

Tapasimme erÀÀn työkaverini syntymÀpÀivÀjuhlissa.

Kerroin hÀnelle työstÀni teknisenÀ pÀÀllikkönÀ, kiinnostuksestani vanhoihin moottoripyöriin ja nuoruuden unelmastani matkustaa autolla halki Italian.

— Mikset ole koskaan toteuttanut sitĂ€? hĂ€n kysyi.

Kohautin olkapÀitÀni.

— Perhe, talo, velvollisuudet. Aina oli jotakin tĂ€rkeĂ€mpÀÀ.

— EhkĂ€ nyt olisi aika ajatella vĂ€lillĂ€ itseĂ€sikin.

Nuo sanat osuivat suoraan sydÀmeeni.

Kotona Marja kysyi yleensÀ, olinko vienyt auton huoltoon tai maksanut sÀhkölaskun.

Julia puolestaan kysyi, mistÀ minÀ unelmoin.

En silloin ymmÀrtÀnyt, ettÀ Marja huolehti yhteisestÀ elÀmÀstÀmme, kun taas Julia tunsi vain sen puolen minusta, jonka olin itse halunnut hÀnelle nÀyttÀÀ.

Suhteemme alkoi viesteistÀ.

Sitten tulivat yhteiset lounaat, salaiset tapaamiset ja lopulta viikonloput, joiden aikana valehtelin olevani työmatkalla.

Tunsin saaneeni nuoruuteni takaisin.

Julia ihaili kokemustani ja sanoi usein, etteivÀt hÀnen ikÀisensÀ miehet tienneet, mitÀ halusivat elÀmÀltÀ.

Uskoin hÀnen jokaisen sanansa.

ErÀÀnÀ iltana Marja kysyi, miksi otin nykyÀÀn puhelimeni mukaan jopa kylpyhuoneeseen.

Ärsyynnyin heti.

— PitÀÀkö minun nykyÀÀn selittÀÀ sinulle aivan kaikki tekemiseni?

HÀn katsoi minua pitkÀÀn.

— Ei. Mutta ennen kerroit itse, mitĂ€ elĂ€mĂ€ssĂ€si tapahtui.

En vastannut.

Kolme kuukautta myöhemmin tunnustin olevani rakastunut toiseen naiseen.

Marja istui keittiön pöydÀn ÀÀressÀ jÀrjestelemÀssÀ veroilmoitukseen liittyviÀ papereita.

HÀn laski kynÀn kÀdestÀÀn.

— Kuinka kauan tĂ€tĂ€ on jatkunut?

— Melkein puoli vuotta.

HÀn sulki silmÀnsÀ hetkeksi.

— Ja haluat lĂ€hteĂ€?

— Haluan.

— LĂ€hde sitten.

Odotin kyyneliÀ, huutoa ja ehkÀ jopa sitÀ, ettÀ hÀn pyytÀisi minua jÀÀmÀÀn.

Sen sijaan hÀn kysyi vain, kertoisinko asiasta lapsillemme itse.

Poikamme Tuomas oli kaksikymmentÀkahdeksanvuotias ja tyttÀremme Katariina kaksikymmentÀkuusivuotias.

Molemmat asuivat jo omillaan.

Kun soitin Tuomakselle, hÀn sanoi vain:

— IsĂ€, toivon todella, ettĂ€ tiedĂ€t, mitĂ€ olet tekemĂ€ssĂ€.

Katariina alkoi itkeÀ.

— Äiti on luopunut niin paljosta sinun vuoksesi.

— ÄidillĂ€nnekin on ollut hyvĂ€ elĂ€mĂ€, vastasin.

— Kysy hĂ€neltĂ€ sitten joskus, millaisen elĂ€mĂ€n hĂ€n oikeasti olisi halunnut.

Lopetin puhelun, koska pidin tyttÀreni sanoja epÀoikeudenmukaisina.

Muutamaa pÀivÀÀ myöhemmin muutin Julian luo.

HĂ€n asui modernissa kerrostaloasunnossa Helsingin keskustan tuntumassa.

Suuret ikkunat, vaaleat huonekalut ja tuskin lainkaan henkilökohtaisia muistoja.

Kaikki tuntui uudelta ja jÀnnittÀvÀltÀ.

Julia oli ostanut pullon kuohuviiniÀ.

— MeidĂ€n uudelle elĂ€mĂ€llemme! hĂ€n sanoi ja suuteli minua.

Olin vakuuttunut siitÀ, ettÀ olisin vihdoin onnellinen.

EnsimmÀiset kuukaudet olivatkin ihania.

KÀvimme usein ravintoloissa ja konserteissa ja vietimme kerran pitkÀn viikonlopun Turussa.

Ostin uusia vaatteita, liityin kuntosalille ja vaihdoin hiustyyliÀni.

Kun katsoin aamuisin peiliin, en enÀÀ nÀhnyt kuuttakymmentÀ lÀhestyvÀÀ miestÀ.

NĂ€in ihmisen, joka oli saanut toisen mahdollisuuden.

Mutta puolen vuoden kuluttua arkemme alkoi muuttua.

Julia teki paljon töitÀ.

HÀn tuli usein myöhÀÀn kotiin, söi nopeasti jotakin ja istuutui sohvalle kannettavan tietokoneensa kanssa.

Joskus hÀn halusi lÀhteÀ ulos ystÀviensÀ kanssa.

Kaikki heistÀ olivat huomattavasti minua nuorempia.

Aluksi lÀhdin mukaan.

Mutta kun he keskustelivat uusista teknologioista, uramahdollisuuksista ja spontaanisti suunnitelluista matkoista, istuin yleensÀ hiljaa.

ErÀÀnÀ iltana yksi Julian tuttavista kysyi, olinko hÀnen isÀnsÀ.

Kaikki nauroivat vaivaantuneesti.

Julia selitti nopeasti, ettÀ olin hÀnen kumppaninsa.

Hymyilin, mutta kotimatkalla en juuri puhunut.

— EthĂ€n sinĂ€ loukkaantunut? Julia kysyi.

— En.

— Miksi sitten olet noin hiljainen?

Katsoin ulos auton ikkunasta.

EnsimmÀistÀ kertaa kaipasin tavallisia iltoja Marjan kanssa.

En suuria romanttisia hetkiÀ.

Vain yhteisiÀ illallisia, taustalla kuuluvaa television ÀÀntÀ ja hÀnen tapaansa tuoda minulle kuppi teetÀ, kun luin sanomalehteÀ.

Yritin työntÀÀ nuo muistot syrjÀÀn.

Olinhan itse valinnut uuden elÀmÀni.

Vuosi lÀhtöni jÀlkeen avioeromme astui voimaan.

Marja jÀi toistaiseksi asumaan taloomme.

Olimme sopineet, ettÀ hÀn ostaisi osuuteni talosta, kun saisi talousasiansa jÀrjestykseen.

KÀytin osan sÀÀstöistÀni vuokratakseni Julian kanssa suuremman asunnon.

HÀn halusi oman työhuoneen.

MinÀ taas halusin todistaa, ettÀ suhteellamme oli tulevaisuus.

Pian kuitenkin huomasin, ettÀ kuvittelimme tulevaisuutemme hyvin eri tavoin.

Julia halusi edetÀ urallaan, matkustella ja ehkÀ työskennellÀ muutaman vuoden ulkomailla.

MinÀ puolestani aloin miettiÀ työajan lyhentÀmistÀ.

— Voisimme ostaa pienen talon jostakin rauhallisesta paikasta, ehdotin erÀÀnĂ€ iltana.

HÀn katsoi minua hÀmmÀstyneenÀ.

— Talon maalta? Henrik, olen kolmekymmentĂ€viisivuotias. En halua alkaa elÀÀ elĂ€kelĂ€isen elĂ€mÀÀ!

— En minĂ€ tarkoittanut, ettĂ€ meidĂ€n pitĂ€isi lopettaa elĂ€mĂ€stĂ€ nauttiminen.

— SiltĂ€ se kuitenkin kuulostaa.

SinÀ iltana riitelimme ensimmÀistÀ kertaa todella vakavasti.

Julia pyysi myöhemmin anteeksi.

Mutta hÀnen sanansa jÀivÀt mieleeni.

Aloin ymmÀrtÀÀ, ettÀ olimme rakastuneet toisiimme puhumatta juuri koskaan siitÀ, millaista yhteistÀ elÀmÀÀ halusimme viettÀÀ viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.

Samaan aikaan lapseni ottivat minuun yhteyttÀ yhÀ harvemmin.

Tuomas kutsui minut syntymÀpÀivilleen, mutta pyysi tulemaan yksin.

— Julia on osa elĂ€mÀÀni, sanoin.

— TiedĂ€n, isĂ€. Mutta Ă€itikin tulee sinne. Haluaisin vain, ettĂ€ voisimme viettÀÀ rauhallisen illan.

PÀÀtin jÀÀdÀ kotiin.

Silloin ajattelin lasteni rankaisevan minua.

NykyÀÀn ymmÀrrÀn, ettÀ olin itse muuttanut jokaisen perhetapaamisen uskollisuuskokeeksi.

Marraskuussa, vÀhÀn ennen kuusikymmentÀvuotispÀivÀÀni, sisareni Leena soitti minulle.

— Henrik, oletko kuullut, ettĂ€ Marja on alkanut taas tehdĂ€ keramiikkaa?

— HĂ€nhĂ€n on aina tehnyt töitĂ€.

— En tarkoita hĂ€nen vanhaa työtÀÀn. HĂ€n pitÀÀ nykyÀÀn keramiikkakursseja kansalaisopistossa.

HÀmmÀstyin.

Nuorena Marja rakasti saven muotoilemista.

Avioliittomme ensimmÀisinÀ vuosina hÀn teki kulhoja ja maljakoita.

Osa niistÀ oli seissyt kodissamme vuosikymmeniÀ.

Sitten hÀn lopetti.

Muistin, ettÀ hÀn oli joskus halunnut ilmoittautua kurssille, joka jÀrjestettiin kahtena iltana viikossa.

Lapsemme olivat silloin pieniÀ.

Olin sanonut hÀnelle tarvitsevani lepoa työpÀivÀn jÀlkeen ja ettÀ hÀnen pitÀisi löytÀÀ harrastus, joka sopisi paremmin perheen velvollisuuksiin.

HÀn ei ollut vÀittÀnyt vastaan.

Nyt, avioeron jÀlkeen, hÀn oli palannut rakkaan harrastuksensa pariin.

— HyvĂ€ niin. Tehköön sitĂ€, mistĂ€ pitÀÀ, vastasin.

Leena oli hetken hiljaa.

— Juuri niin hĂ€n nĂ€yttÀÀ tekevĂ€n.

Jostakin syystÀ se Àrsytti minua.

Miksi Marjasta oli yhtÀkkiÀ tullut niin aktiivinen?

Miksei hÀnellÀ ollut ollut tÀllaisia suunnitelmia avioliittomme aikana?

En edes ajatellut, ettÀ ehkÀ hÀnellÀ oli ollut niitÀ koko ajan.

MinÀ vain en ollut kuunnellut.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tunsin työpaikalla ÀkillistÀ, voimakasta kipua rinnassani.

Työkaverini vei minut pÀivystykseen.

KyseessÀ ei ollut sydÀnkohtaus, mutta lÀÀkÀrit havaitsivat sydÀmen rytmihÀiriön ja suosittelivat lisÀtutkimuksia.

Minun piti jÀÀdÀ sairaalaan kahdeksi yöksi.

Julia tuli katsomaan minua ensimmÀisenÀ iltana.

HĂ€n toi puhtaita vaatteita ja puhelimen laturin.

— Minulla on huomenna todella tĂ€rkeĂ€ esitys, hĂ€n sanoi. — Mutta soitan heti, kun ehdin.

— Tietenkin.

HÀn suuteli minua otsalle ja lÀhti.

Seuraavana pÀivÀnÀ makasin yksin sairaalasÀngyssÀ.

Katselin viereisessÀ vuoteessa makaavaa miestÀ, jonka vaimo oli tullut vierailulle.

Nainen toi kotona leivottuja pikkuleipiÀ, muistutti miestÀÀn juomaan riittÀvÀsti vettÀ ja asetteli tÀmÀn tyynyn paremmin.

YhtÀkkiÀ ajattelin Marjaa.

Kun olin vuosia aikaisemmin sairaalassa selkÀvaivojen vuoksi, hÀn tuli katsomaan minua joka iltapÀivÀ.

HÀn haki lapset koulusta, teki ruokaa, kÀvi töissÀ ja löysi silti aikaa istua vuoteeni vieressÀ.

Silloin olin pitÀnyt kaikkea sitÀ itsestÀÀn selvÀnÀ.

Toisena iltana Katariina soitti.

— IsĂ€, Tuomas kertoi, ettĂ€ olet sairaalassa. Mikset ilmoittanut meille?

— En halunnut huolestuttaa teitĂ€.

— Mutta mehĂ€n olemme sinun lapsiasi!

HĂ€n tuli seuraavana aamuna.

Joimme kahvia pahvimukeista.

Hetken kuluttua hÀn kysyi:

— Oletko onnellinen, isĂ€?

Halusin vastata heti myöntÀvÀsti.

Mutta sanat juuttuivat kurkkuuni.

— Kaikki ei ole mennyt aivan niin kuin kuvittelin.

Katariina nyökkÀsi.

— Niin elĂ€mĂ€ssĂ€ kai usein kĂ€y.

Sitten hÀn kertoi, ettÀ Marja valmisteli kevÀÀksi pientÀ keramiikkanÀyttelyÀ.

— HĂ€n on jo myynyt useita töitÀÀn.

— Olen iloinen hĂ€nen puolestaan.

— Niin minĂ€kin. Luulen, ettĂ€ Ă€iti on ensimmĂ€istĂ€ kertaa pitkÀÀn aikaan todella ylpeĂ€ itsestÀÀn.

Nuo sanat eivÀt jÀttÀneet minua rauhaan.

Sairaalasta kotiutumisen jÀlkeen moni asia muuttui.

Minun piti syödÀ lÀÀkkeitÀ ja pitÀÀ parempaa huolta terveydestÀni.

Julia oli edelleen ystÀvÀllinen, mutta yhteiselÀmÀmme muuttui yhÀ jÀnnittyneemmÀksi.

HÀnestÀ tuntui, ettÀ huoleni rajoittivat hÀnen vapauttaan.

Minusta taas tuntui, ettÀ jouduin kohtaamaan ne yksin.

ErÀÀnÀ iltana hÀn kertoi saaneensa työtarjouksen Tukholmasta.

— TĂ€mĂ€ on valtava mahdollisuus, hĂ€n sanoi.

— EntĂ€ meille?

— Voimme miettiĂ€, miten jĂ€rjestĂ€mme asiat.

— Voisit myös jÀÀdĂ€ tĂ€nne.

HÀn katsoi minua pitkÀÀn.

— Henrik, en koskaan pyytĂ€nyt sinua jĂ€ttĂ€mÀÀn vaimoasi minun takiani.

Nuo sanat satuttivat minua syvÀsti.

— SinĂ€hĂ€n sanoit rakastavasi minua.

— Niin rakastinkin. Mutta en koskaan luvannut, ettĂ€ koko elĂ€mĂ€ni pyörisi tĂ€stĂ€ lĂ€htien vain sinun ympĂ€rillĂ€si.

En tiennyt, mitÀ vastata.

Julia istuutui viereeni.

— Kun tapasimme, sanoit haluavasi vihdoin olla vapaa. Nyt odotat, ettĂ€ mukautan koko elĂ€mĂ€ni sinun tarpeisiisi.

Halusin vÀittÀÀ vastaan.

Mutta yhtÀkkiÀ ymmÀrsin, mitÀ hÀn oikeastaan sanoi.

Olin odottanut Marjalta lÀhes tÀsmÀlleen samaa vuosikausia.

Erona oli vain se, ettei Marja juuri koskaan puhunut siitÀ ÀÀneen.

Julia puhui.

Seuraavien viikkojen aikana riitelimme yhÀ useammin.

Lopulta pÀÀtimme erota.

MitÀÀn suurta kohtausta ei syntynyt.

Istuimme keittiön pöydÀn ÀÀressÀ, laskimme yhteiset menomme ja sovimme, kumpi saisi mitkÀkin huonekalut.

Kun Julia tuli hakemaan viimeisiÀ laatikoitaan, hÀn halasi minua.

— Toivon, ettĂ€ löydĂ€t sen, mitĂ€ etsit.

En vastannut.

EnsimmÀistÀ kertaa elÀmÀssÀni en enÀÀ edes tiennyt, mitÀ oikeastaan etsin.

Vuokrasin pienen kaksion työpaikkani lÀheltÀ.

SiinÀ oli kapea parveke, yksinkertainen keittiö ja ikkuna, josta nÀkyi pysÀköintialue.

EnsimmÀisenÀ iltana istuin sohvalle ja kuuntelin jÀÀkaapin hurinaa.

Kukaan ei kysynyt, milloin tulisin kotiin.

Kukaan ei odottanut minua.

EikÀ kukaan tiennyt, ettÀ sinÀ iltana itkin ensimmÀistÀ kertaa vuosiin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin tÀytin kuusikymmentÀ.

Tuomas ja Katariina kutsuivat minut illalliselle.

Ilta oli aluksi hieman varautunut mutta lopulta miellyttÀvÀ.

Puhuimme heidÀn töistÀÀn, Katariinan uudesta asunnosta ja siitÀ, ettÀ Tuomas ja hÀnen vaimonsa odottivat lasta.

Kun kuulin, ettÀ minusta tulisi isoisÀ, hymyilin.

— Onneksi olkoon, sanoin.

Tuomas laski kÀtensÀ olkapÀÀlleni.

— Kiitos, isĂ€.

Myöhemmin kysyin varovasti Marjasta.

— HĂ€nellĂ€ menee hyvin, Katariina vastasi.

— Onko hĂ€n tavannut jonkun?

TyttÀreni katsoi minua tarkasti.

— Miksi kysyt?

— Kunhan kysyin.

— ÄidillĂ€ on nykyÀÀn paljon ihmisiĂ€ ympĂ€rillÀÀn. HĂ€n matkustaa joskus ystĂ€vĂ€nsĂ€ kanssa, pitÀÀ kursseja ja on jĂ€rjestĂ€nyt itselleen pienen työtilan.

— MeidĂ€n talossammeko?

— Ei. HĂ€n myi talon.

Katsoin hÀntÀ hÀmmÀstyneenÀ.

— MeidĂ€n talomme?

— Niin. Kun hĂ€n oli ostanut sinun osuutesi, hĂ€n pÀÀtti, ettĂ€ talo oli hĂ€nelle liian suuri. Nyt hĂ€n asuu parvekkeellisessa kerrostaloasunnossa lĂ€hellĂ€ kansalaisopistoa.

Olin pitkÀÀn hiljaa.

Kolmenkymmenen vuoden ajan olin ajatellut, ettÀ tuo talo oli yhteisen elÀmÀmme keskipiste.

Marja oli pystynyt jÀttÀmÀÀn sen taakseen.

MinÀ taas en ollut vielÀkÀÀn luopunut ajatuksesta, ettÀ voisin ehkÀ jonakin pÀivÀnÀ palata sinne.

Kaksi viikkoa myöhemmin lÀhetin hÀnelle viestin.

Rakas Marja, haluaisin joskus keskustella kanssasi. En talosta enkÀ avioerosta. On vain muutamia asioita, jotka haluaisin sanoa. Jos et halua tavata, ymmÀrrÀn.

HÀn vastasi vasta seuraavana pÀivÀnÀ.

Voimme juoda kahvit lauantaina Töölönlahden lÀhellÀ olevassa kahvilassa.

Olin hermostuneempi kuin ensimmÀisillÀ treffeillÀmme yli kolmekymmentÀ vuotta aikaisemmin.

Marja saapui tÀsmÀllisesti.

HÀnellÀ oli tummansininen takki ja vÀrikÀs huivi.

HÀnen hiuksensa olivat lyhyemmÀt kuin ennen.

HÀn ei nÀyttÀnyt nuoremmalta, mutta jotenkin kevyemmÀltÀ ja levollisemmalta.

— Hei, Henrik.

— Hei, Marja.

Tilasimme kahvit.

Puhuimme ensin lapsista ja terveydestÀni.

Sitten sanoin:

— Tein valtavan virheen.

HĂ€n sekoitti kahviaan hitaasti.

— TiedĂ€n.

— Satutin sinua todella paljon.

— Niin satutit.

— Ja minulta kesti liian kauan ymmĂ€rtÀÀ, kuinka paljon teit hyvĂ€kseni.

Marja kÀÀnsi katseensa ikkunaan.

— TiedĂ€tkö, mikĂ€ satutti minua kaikkein eniten?

Pudistin pÀÀtÀni.

— Ei se, ettĂ€ rakastuit toiseen naiseen. Se oli tietenkin hirveÀÀ. Mutta kaikkein pahinta oli se, kun sanoit tuhlanneesi elĂ€mĂ€si minun kanssani.

Muistin sen pÀivÀn.

Olin sanonut nuo sanat viimeisen suuren riitamme aikana.

Olin huutanut, etten halunnut elÀÀ vielÀ kahtakymmentÀ vuotta samalla tavalla ja sitten huomata elÀmÀni olevan ohi.

— Minun ei olisi koskaan pitĂ€nyt sanoa niin.

— Ei olisi, hĂ€n vastasi. — SillĂ€ samaan aikaan kun sinĂ€ ajattelit elĂ€mĂ€si menevĂ€n hukkaan, minĂ€ yritin pitÀÀ koossa sitĂ€ elĂ€mÀÀ, jonka olimme yhdessĂ€ rakentaneet.

Nielaisin vaikeasti.

— Luuletko, ettĂ€ voit joskus antaa minulle anteeksi?

Marja katsoi minua suoraan silmiin.

— Olen antanut sinulle anteeksi jo kauan sitten, Henrik. Mutta se ei tarkoita, ettĂ€ haluaisin jĂ€lleen olla vaimosi.

HÀnen ÀÀnensÀ oli lempeÀ.

Juuri siksi hÀnen sanansa sattuivat niin paljon.

Jossakin syvÀllÀ sisimmÀssÀni olin kuvitellut, ettÀ voisimme ehkÀ aloittaa alusta.

Emme heti.

EhkÀ joskus myöhemmin.

Mutta Marja oli selvÀsti sulkenut tuon mahdollisuuden jo kauan sitten.

YhtÀkkiÀ hÀn avasi kÀsilaukkunsa ja otti esiin pienen kirjekuoren.

— Mietin pitkÀÀn, pitĂ€isikö minun antaa tĂ€mĂ€ sinulle.

Kuoren sisÀllÀ oli kellastunut valokuva.

Se oli otettu pienen jÀrvenrantamökin edessÀ Savonlinnassa.

Olimme olleet naimisissa vasta vuoden.

Marja nauroi kameralle, ja minÀ pidin kÀttÀni hÀnen hartioillaan.

Kuvan taakse oli kirjoitettu hÀnen kÀsialallaan:

Haluan vanheta Henrikin rinnalla. Mutta en koskaan halua lakata olemasta oma itseni.

Luin lauseen monta kertaa.

— Miksi annat tĂ€mĂ€n minulle?

— Koska mietin pitkÀÀn, milloin lakkasin olemasta se toinen ihminen.

HĂ€n joi kulauksen kahvia.

— Kun olit lĂ€htenyt, aloin kĂ€ydĂ€ lĂ€pi vanhoja laatikoita. Löysin piirustuksiani, vanhojen keramiikkakurssien materiaaleja ja tĂ€mĂ€n valokuvan. Silloin ymmĂ€rsin, etten ollut menettĂ€nyt vain sinua. Olin vuosien aikana vĂ€hitellen siirtĂ€nyt myös oman itseni syrjÀÀn.

— En koskaan pyytĂ€nyt sinua luopumaan itsestĂ€si, kuiskasin.

— Et niillĂ€ sanoilla.

Katsoin hÀntÀ.

HĂ€n hymyili surullisesti.

— Mutta aina kun halusin tehdĂ€ jotakin itseĂ€ni varten, oli jotakin tĂ€rkeĂ€mpÀÀ. Lopulta lakkasin itsekin pyytĂ€mĂ€stĂ€.

Istuimme pitkÀÀn hiljaa.

Sitten hÀn alkoi kertoa työpajastaan.

Naisesta, joka oli miehensÀ kuoleman jÀlkeen uskaltanut ensimmÀistÀ kertaa ilmoittautua keramiikkakurssille.

IÀkkÀÀstÀ miehestÀ, joka oli tehnyt lapsenlapselleen hieman vinon mukin.

Ja siitÀ ilosta, jota ihmiset tunsivat huomatessaan voivansa oppia jotakin uutta vielÀ seitsemÀnkymppisinÀkin.

Kuuntelin hÀntÀ.

TÀllÀ kertaa todella kuuntelin.

Kun olimme lÀhdössÀ, kysyin:

— Oletko onnellinen?

Marja mietti hetken.

— En joka pĂ€ivĂ€. Mutta tunnen taas, ettĂ€ elĂ€mĂ€ni kuuluu minulle.

HĂ€n halasi minua.

Sitten hÀn lÀhti.

Seisoin vielÀ jonkin aikaa kahvilan edessÀ ja katselin hÀnen loittonevan.

Puoli vuotta myöhemmin lapsenlapseni syntyi.

Marja ja minÀ tapasimme sairaalassa.

Seisoimme vierekkÀin, kun Tuomas piteli vastasyntynyttÀ poikaansa sylissÀÀn.

— Haluatko ottaa hĂ€net syliin, isĂ€?

NyökkÀsin.

Vauva oli lÀmmin ja hÀmmÀstyttÀvÀn kevyt.

Marja silitti hellÀsti hÀnen pientÀ kÀttÀÀn.

Hetken ajan olimme jÀlleen perhe.

Emme samanlainen perhe kuin ennen.

Vaan toisenlainen.

MeillÀ oli eri kodit, vanhat haavat ja uudet rajat.

Mutta pystyimme puhumaan toisillemme.

Pystyimme hymyilemÀÀn yhdessÀ lapsenlapsellemme.

Ja se oli enemmÀn kuin olin kaiken tapahtuneen jÀlkeen uskaltanut toivoa.

NykyÀÀn olen kuusikymmentÀkaksivuotias.

Asun edelleen yksin.

KÀyn uimassa kahdesti viikossa, olen oppinut valmistamaan melko hyvÀÀ ruokaa ja tapaan sÀÀnnöllisesti vanhaa ystÀvÀÀni Mattia.

Joskus vietÀn sunnuntain Tuomaksen perheen luona.

Toisinaan istun yksin parvekkeellani.

On iltoja, jolloin kaipaan Marjaa.

En vain vaimona.

Kaipaan naista, joka tiesi, millaisesta kahvista pidÀn, tunsi huonoimmatkin vitsini ja oli ollut rinnallani kolmekymmentÀ vuotta.

Mutta en enÀÀ soita hÀnelle vain siksi, ettÀ tunnen itseni yksinÀiseksi.

HÀnellÀ on oma elÀmÀnsÀ.

Ja minÀ opettelen vihdoin kantamaan vastuun omastani.

KÀvin hiljattain katsomassa hÀnen keramiikkanÀyttelyÀÀn.

YhdellÀ seinÀllÀ oli valokuvia kurssien osallistujista.

YhdessÀ kuvassa Marja seisoi useiden iÀkkÀiden naisten ja miesten keskellÀ.

HĂ€n nauroi.

TÀsmÀlleen samalla tavalla kuin vanhassa valokuvassamme Savonlinnasta.

Kun hÀn huomasi minut, hÀn tuli luokseni.

— Olen iloinen, ettĂ€ tulit.

— Sinulla on todella syytĂ€ olla ylpeĂ€ itsestĂ€si.

HĂ€n hymyili.

— Kiitos, Henrik.

Ostin pienen sinisen kulhon.

NykyÀÀn se on keittiöni pöydÀllÀ.

Joskus lasken avaimeni siihen ja muistan pÀivÀn, jolloin Marja pyysi minua jÀttÀmÀÀn talon avaimet keittiön pöydÀlle.

Silloin uskoin aloittavani vihdoin uuden elÀmÀn.

Nyt ymmÀrrÀn, etten jÀttÀnyt vain vaimoani.

JÀtin ihmisen, jonka rakkautta olin pitÀnyt vuosikausia itsestÀÀnselvyytenÀ.

Ja samalla kun yritin saada nuoruuteni takaisin, menetin jotakin, mitÀ olimme rakentaneet kolmekymmentÀ vuotta.

Marja löysi lopulta uudelleen itsensÀ.

MinÀ yritÀn sitÀ edelleen.