đŸ˜± 37-vuotiaalla ystĂ€vĂ€llĂ€ni on rahaa, Mercedes ja rakastava tyttöystĂ€vĂ€ – mutta yksi hĂ€nen Ă€itinsĂ€ kysymys paljasti salaisuuden, joka oli tuhonnut hĂ€nen parisuhteitaan yhdeksĂ€n vuoden ajan


ystĂ€vĂ€ni on jo 37-vuotias, ansaitsee tuhansia euroja kuukaudessa, ajaa Mercedes-BenzillĂ€ ja asuu Helsingin keskustassa. Silti hĂ€n ei ole vielĂ€kÀÀn pÀÀssyt naimisiin – ja siihen on vain yksi syy


Ӏiti, ole kiltti, Ă€lĂ€ kerro hĂ€nelle, mitĂ€ Annan kanssa tapahtui.”

Kuulin nÀmÀ sanat, kun paras ystÀvÀni Mikael Korhonen puhui puhelimessa ÀitinsÀ kanssa vain kaksikymmentÀ minuuttia ennen kuin hÀnen oli mÀÀrÀ esitellÀ uusi tyttöystÀvÀnsÀ Àidilleen.

Mikael oli kolmekymmentÀseitsemÀnvuotias, hyvÀnnÀköinen, menestyvÀ ja taloudellisesti tÀysin riippumaton.

HÀn johti menestyvÀÀ tilitoimistoa, ajoi Mercedes-BenzillÀ ja asui upeassa asunnossa Helsingin keskustassa.

Silti jokainen hÀnen vakava parisuhteensa oli pÀÀttynyt juuri silloin, kun avioliitosta oli alettu puhua.

Vuosien ajan uskoin, ettÀ hÀn yksinkertaisesti pelkÀsi sitoutumista.

Mutta sinÀ iltana aloin epÀillÀ, ettÀ totuus oli paljon monimutkaisempi.

Mikael oli kutsunut minut illalliselle, koska hÀn halusi minun tutustuvan tyttöystÀvÀÀnsÀ Sofia Lahtiseen.

Sofia oli kolmekymmentÀneljÀvuotias alakoulun opettaja, ja he olivat seurustelleet yksitoista kuukautta.

EnsimmÀistÀ kertaa vuosiin Mikael puhui vakavasti kihlasormuksen ostamisesta.

Sofia oli lÀmmin, ÀlykÀs nainen, jota Mikaelin varallisuus ei kiinnostanut lainkaan.

Kun hÀn oli huomannut Mikaelin kalliin rannekellon menneen rikki, hÀn oli ostanut tÀlle syntymÀpÀivÀlahjaksi yksinkertaisen kahdenkymmenen euron kellon.

”Nyt sinulla ei ole enÀÀ tekosyytĂ€ myöhĂ€styĂ€â€, hĂ€n oli sanonut nauraen.

Mikael kÀytti tuota kelloa useammin kuin Rolexiaan.

En ollut koskaan nÀhnyt hÀntÀ yhtÀ onnellisena.

Mutta kun Sofia astui sinÀ iltana Mikaelin Àidin kotiin, kaikki muuttui.

Mikaelin Àiti, Leena Korhonen, avasi oven tyylikkÀÀssÀ tummansinisessÀ mekossa.

KuusikymmentÀkahdeksanvuotiaana hÀnellÀ oli edelleen sama itsevarma olemus, jonka hÀn oli omaksunut työskennellessÀÀn vuosikymmeniÀ pankinjohtajana.

HÀn hymyili Sofialle, vilkaisi tÀmÀn tuomaa kukkakimppua ja esitti yhtÀkkiÀ oudon kysymyksen.

”Ennen kuin istumme pöytÀÀn, kultaseni, haluaisin kysyĂ€ sinulta jotakin. Omistaako Ă€itisi asuntonsa?”

Sofia rÀpÀytti silmiÀÀn yllÀttyneenÀ.

”Anteeksi?”

Ӏitisi. Asuuko hĂ€n omistusasunnossa vai vuokralla?”

Mikael puuttui heti keskusteluun.

”Äiti, ole kiltti.”

Mutta Leena ei vÀlittÀnyt.

”SehĂ€n on aivan tavallinen kysymys.”

Sofia selitti kohteliaasti, ettÀ hÀnen isÀnsÀ kuoleman jÀlkeen hÀnen ÀitinsÀ oli muuttanut pieneen vuokra-asuntoon.

Leenan hymy jÀhmettyi vÀlittömÀsti.

”Vai niin.”

SiitÀ hetkestÀ lÀhtien illallinen muuttui yhÀ epÀmiellyttÀvÀmmÀksi.

Leena kyseli Sofian palkasta, opintolainasta ja perheen taloudellisesta tilanteesta.

Lopulta hÀn kysyi suoraan, odottiko Sofia Mikaelin elÀttÀvÀn tulevaisuudessa myös tÀmÀn leskeksi jÀÀneen Àidin.

Sofia laski haarukkansa hitaasti lautaselle.

”Leena, minĂ€ rakastan poikaasi. En tullut tĂ€nne hakemaan pankkilainaa.”

Minun oli vaikea pidÀtellÀ hymyÀni.

Mutta Mikael ei nauranut.

HĂ€n istui kalpeana ja tuijotti lautastaan.

Leena taitteli lautasliinansa huolellisesti.

”Edellinenkin sanoi tĂ€smĂ€lleen samaa.”

Ruokasaliin laskeutui tÀydellinen hiljaisuus.

Sofia kÀÀntyi Mikaelin puoleen.

”Edellinen?”

”Äiti”, Mikael sanoi hiljaa. ”Lopeta.”

Mutta Leena nousi jo tuolistaan.

”EhkĂ€ hĂ€nen on aika ymmĂ€rtÀÀ, miksi poikani tĂ€ytyy olla niin varovainen.”

Sofia odotti Mikaelin selittÀvÀn tilanteen.

Mutta tÀmÀ vaikeni.

Ja ensimmÀistÀ kertaa sinÀ iltana nÀin Sofian silmissÀ todellista pettymystÀ.

HÀn pyysi anteeksi, otti takkinsa ja lÀhti.

Mikael kiirehti hÀnen perÀÀnsÀ.

MinÀ jÀin ruokasaliin Leenan kanssa.

”YmmĂ€rrĂ€tkö, ettĂ€ nöyryytit juuri ensimmĂ€istĂ€ naista vuosiin, joka on tehnyt poikasi aidosti onnelliseksi?” kysyin.

Leena katsoi ovea kohti.

”Parempi pieni nöyryytys tĂ€nÀÀn kuin sĂ€rkynyt sydĂ€n huomenna.”

Sitten hÀn kÀveli lipaston luo ja otti laatikosta vanhan valokuvan.

Kuvassa nuorempi Mikael seisoi hymyilevÀn, valkoiseen kesÀmekkoon pukeutuneen naisen vieressÀ.

”Anna”, Leena sanoi.

Tunnistin hÀnet heti.

YhdeksÀn vuotta aikaisemmin Mikael oli ollut kihloissa Anna Niemisen kanssa.

HÀÀt oli peruttu vain kuusi viikkoa ennen vihkimistÀ.

Sen jÀlkeen Mikael ei ollut koskaan halunnut puhua suhteesta.

HĂ€n oli vain sanonut, ettei se ollut onnistunut.

Leena laski valokuvan pöydÀlle.

”Tuo nainen oli vĂ€hĂ€llĂ€ tuhota hĂ€net.”

”MitĂ€ tapahtui?”

”HĂ€n halusi Mikaelin rahat. Asunnon. Kaiken.”

”Varastiko hĂ€n Mikaelilta jotakin?”

Leena epÀröi.

”Ei. Mutta ennemmin tai myöhemmin hĂ€n olisi varmasti tehnyt niin.”

Katsoin hÀntÀ hÀmmÀstyneenÀ.

”MistĂ€ voit tietÀÀ sen?”

”Koska nĂ€in, millaisesta perheestĂ€ hĂ€n tuli.”

TÀmÀ vastaus herÀtti epÀilykseni enemmÀn kuin mikÀÀn muu hÀnen siihen mennessÀ sanomansa.

Seuraavana aamuna menin Mikaelin toimistolle.

HÀn istui työpöytÀnsÀ takana ja katseli halpaa rannekelloa, jonka Sofia oli antanut hÀnelle.

”HĂ€n ei vastaa puheluihini”, Mikael sanoi.

”Voitko todella syyttÀÀ hĂ€ntĂ€?”

HÀn hieroi vÀsyneenÀ otsaansa.

”Minun olisi pitĂ€nyt pysĂ€yttÀÀ Ă€iti.”

”Niin olisi.”

HÀn nÀytti tÀysin uupuneelta.

”Aina kun tuon naisen kotiin, Ă€iti löytÀÀ hĂ€nestĂ€ jotakin vikaa. Yksi oli eronnut. Toisella oli lapsi. Kolmas ansaitsi liian vĂ€hĂ€n. Ja neljĂ€s ansaitsi Ă€idin mielestĂ€ liikaa voidakseen olla hyvĂ€ vaimo.”

”Sitten sinun pitĂ€isi vihdoin lakata pyytĂ€mĂ€stĂ€ Ă€itisi hyvĂ€ksyntÀÀ.”

Mikael katsoi minua kuin olisin ehdottanut hÀnen hylkÀÀvÀn ÀitinsÀ.

”Et ymmĂ€rrĂ€. IsĂ€n kuoleman jĂ€lkeen Ă€iti uhrasi kaiken minun vuokseni.”

Mikaelin isÀ oli kuollut sydÀnkohtaukseen, kun Mikael oli neljÀtoistavuotias.

Leena oli tehnyt pitkiÀ työpÀiviÀ, maksanut poikansa opinnot ja auttanut hÀntÀ perustamaan ensimmÀisen yrityksensÀ.

Mikael ei ollut koskaan unohtanut nÀitÀ uhrauksia.

”Olen hĂ€nelle velkaa kaiken”, hĂ€n sanoi.

”Olet hĂ€nelle kiitollisuudenvelassa. Mutta et ole velkaa koko elĂ€mÀÀsi.”

HĂ€n ei vastannut.

Silloin kysyin Annasta.

HÀnen ilmeensÀ muuttui vÀlittömÀsti.

”MitĂ€ hĂ€nestĂ€?”

Ӏitisi nĂ€ytti minulle eilen valokuvan.”

Mikael nojautui tuolissaan taaksepÀin.

”Anna ei suostunut allekirjoittamaan avioehtosopimusta.”

”Kuka ehdotti sopimusta?”

Ӏiti jĂ€rjesti kaiken.”

”Kysyitkö koskaan Annalta, miksi hĂ€n ei halunnut allekirjoittaa?”

Mikael kurtisti kulmiaan.

”HĂ€n sanoi, ettei ongelma ollut sopimus.”

”MikĂ€ sitten?”

HĂ€n katsoi ikkunasta ulos.

”HĂ€n sanoi, ettĂ€ minun tĂ€ytyy pÀÀttÀÀ, haluanko vaimon vai Ă€idin, joka tekee edelleen kaikki pÀÀtökset puolestani.”

Olin hetken hiljaa.

”MitĂ€ vastasit hĂ€nelle?”

Mikael nielaisi.

”Sanoin, ettĂ€ Ă€iti oli ansainnut oikeuden osallistua elĂ€mĂ€ni tĂ€rkeisiin pÀÀtöksiin.”

YhtÀkkiÀ hÀn nÀytti siltÀ kuin kuulisi omat sanansa ensimmÀistÀ kertaa.

Samana iltapÀivÀnÀ Mikael meni Sofian asunnolle.

Sofia avasi oven mutta ei kutsunut hÀntÀ sisÀÀn.

”MinĂ€ rakastan sinua”, Mikael sanoi.

Sofian silmÀt tÀyttyivÀt kyynelistÀ.

”Uskon sen.”

”Miksi et sitten halua puhua kanssani?”

”Koska rakkaus ei yksin riitĂ€, Mikael. TĂ€ytyy myös osata puolustaa rakastamaansa ihmistĂ€.”

Mikael ojensi kÀtensÀ hÀntÀ kohti.

Mutta Sofia astui askeleen taaksepÀin.

Ӏitisi kysyi, omistaako leskeksi jÀÀnyt Ă€itini asuntonsa. HĂ€n sai minut hĂ€peĂ€mÀÀn perhettĂ€ni. Ja sinĂ€ vain istuit siinĂ€ sanomatta sanaakaan.”

”En halunnut riitaa.”

”Siksi jĂ€tit minut puolustamaan itseĂ€ni yksin.”

Mikael ei tiennyt, mitÀ vastata.

Sofia jatkoi hiljaisemmalla ÀÀnellÀ.

”En tarvitse rahojasi, Mikael. En tarvitse asuntoasi enkĂ€ MercedestĂ€si. Tarvitsen miehen, joka ei anna muiden pÀÀttÀÀ, olenko hĂ€nelle tarpeeksi hyvĂ€.”

Sitten hÀn sulki oven.

Seuraavien kahden viikon aikana Mikael tuskin nukkui.

HÀn lakkasi kÀymÀstÀ ÀitinsÀ luona joka sunnuntai ja alkoi kÀydÀ psykologin vastaanotolla.

Aluksi hÀn piti keskusteluja turhina.

”Psykologi kysyy jatkuvasti, miksi tunnen olevani vastuussa Ă€idin onnellisuudesta”, hĂ€n kertoi.

”MitĂ€ vastaat?”

”EttĂ€ olen hĂ€nelle kaiken velkaa.”

”Tarkoittaako se, ettei sinulla ole oikeutta olla onnellinen?”

HÀn katsoi minua ÀrtyneenÀ.

”HĂ€n uhrasi koko elĂ€mĂ€nsĂ€ minun vuokseni.”

”Pyysikö hĂ€n koskaan sinua uhraamaan omasi hĂ€nen vuokseen?”

Mikael oli pitkÀÀn hiljaa.

Kolme viikkoa myöhemmin Leena kutsui poikansa lounaalle.

HÀn oli valmistanut tÀmÀn lempiruokaa, uunissa paistettua kanaa ja perunamuusia, sekÀ omenapiirakkaa jÀlkiruoaksi.

LĂ€hes tunnin ajan he puhuivat tavallisista asioista.

Sitten Leena toi pöytÀÀn kansion.

”Olen miettinyt tulevaisuuttasi”, hĂ€n ilmoitti.

Kansiossa oli kolmen naisen valokuvia ja tulostettuja tietoja.

EnsimmÀinen oli elÀkkeelle jÀÀneen kirurgin tytÀr.

Toinen työskenteli arvostetussa asianajotoimistossa.

Kolmas oli vanhan perheystÀvÀn sisarentytÀr.

”Kaikki ovat kunnollisista perheistĂ€â€, Leena selitti. ”Ei mitÀÀn hankalia taloudellisia ongelmia.”

Mikael sulki kansion.

”Äiti, en etsi toista naista.”

Leena huokaisi.

”Sofia ei sovi sinulle.”

”Et edes tunne hĂ€ntĂ€.”

”TiedĂ€n tarpeeksi.”

”Et. TiedĂ€t vain hĂ€nen palkkansa ja sen, ettĂ€ hĂ€nen Ă€itinsĂ€ asuu vuokralla.”

Leenan kasvot jÀykistyivÀt.

”Kaiken sen jĂ€lkeen, mitĂ€ olen tehnyt hyvĂ€ksesi, puhutko minulle noin?”

Mikaelin kÀdet vapisivat pöydÀn alla.

Vuosien ajan tuo yksi lause oli pÀÀttÀnyt heidÀn jokaisen riitansa.

Mutta tÀllÀ kertaa hÀn ei antanut periksi.

”Rakastan sinua, Ă€iti. Olen kiitollinen kaikesta, mitĂ€ olet tehnyt. Mutta en voi pysyĂ€ poikamiehenĂ€ koko elĂ€mÀÀni vain todistaakseni kiitollisuuteni.”

Leena työnsi tuolinsa taaksepÀin.

”Olenko minĂ€ siis nyt pahis?”

”Et. Olet Ă€itini. Mutta sinĂ€ et valitse vaimoani.”

Leena alkoi itkeÀ.

Mikael halusi vaistomaisesti tarttua hÀnen kÀteensÀ.

Mutta tÀllÀ kertaa hÀn ei perunut sanojaan.

HÀn jÀi vielÀ kahdeksikymmeneksi minuutiksi, auttoi korjaamaan astiat pöydÀstÀ ja lÀhti lupaamatta muuttaa mieltÀÀn.

Samana iltana Leena soitti minulle.

”HĂ€n on muuttunut”, hĂ€n sanoi katkerasti.

”EhkĂ€ hĂ€n on vihdoin kasvanut aikuiseksi.”

”HĂ€n todella uskoo, ettĂ€ tuo tyttö rakastaa hĂ€ntĂ€.”

”EhkĂ€ hĂ€n todella rakastaa.”

Leena vaikeni.

Sitten hÀn sanoi jotakin, mitÀ en ollut odottanut.

”Et tiedĂ€, miltĂ€ tuntuu antaa lapselleen kaikki ja huomata yhtĂ€kkiĂ€, ettei lapsi enÀÀ tarvitse sinua.”

EnsimmÀistÀ kertaa kuulin hÀnen vihansa takana jotakin muuta.

Pelkoa.

Kysyin, oliko hÀn koskaan ajatellut, mitÀ tapahtuisi, jos Mikael jÀisi yksin loppuelÀmÀkseen.

”Ainakaan kukaan ei sĂ€rkisi hĂ€nen sydĂ€ntÀÀn”, hĂ€n kuiskasi.

”Mutta olisiko hĂ€n onnellinen?”

HĂ€n ei vastannut.

Muutamaa pÀivÀÀ myöhemmin sain puhelun tuntemattomasta numerosta.

Soittaja oli Anna Nieminen.

HÀn oli saanut numeroni vanhalta yhteiseltÀ tuttavalta.

”Kuulin, ettĂ€ Mikaelilla on taas ongelmia Ă€itinsĂ€ kanssa”, hĂ€n sanoi.

YllÀtyin.

”MistĂ€ kuulit sen?”

”HĂ€nen serkkunsa mainitsi asiasta. Mietin, onko mikÀÀn muuttunut.”

Anna oli sittemmin mennyt naimisiin, saanut kaksi lasta ja muuttanut Tampereelle.

Puhuimme lÀhes tunnin.

Silloin sain tietÀÀ, ettei avioehtosopimus ollut koskaan ollut todellinen syy hÀiden peruuntumiseen.

”Olin valmis allekirjoittamaan oikeudenmukaisen sopimuksen”, Anna selitti. ”Olin jopa palkannut oman asianajajan.”

”MitĂ€ sitten tapahtui?”

”Leena vaati Mikaelia lupaamaan, ettĂ€ hĂ€n neuvottelisi Ă€itinsĂ€ kanssa kaikista tĂ€rkeistĂ€ taloudellisista pÀÀtöksistĂ€ myös avioliiton jĂ€lkeen.”

JĂ€in sanattomaksi.

”Kaikista pÀÀtöksistĂ€?”

”Asunnon ostamisesta, työpaikan vaihtamisesta, vanhempieni taloudellisesta auttamisesta. Jopa siitĂ€, kuinka paljon saisimme kĂ€yttÀÀ lomamatkoihin.”

Anna piti pienen tauon.

”Kun sanoin Mikaelille, ettei avioliitto voisi toimia sillĂ€ tavalla, hĂ€n vastasi, ettĂ€ hĂ€nen Ă€idillÀÀn oli enemmĂ€n taloudellista kokemusta kuin meillĂ€ kahdella yhteensĂ€.”

HĂ€n naurahti surullisesti.

”Minua ei hĂ€irinnyt se, ettĂ€ hĂ€n rakasti Ă€itiÀÀn. PelkĂ€sin, ettei hĂ€nen elĂ€mĂ€ssÀÀn koskaan olisi tilaa minulle.”

Sitten hÀn kertoi viimeisestÀ tapaamisestaan Leenan kanssa.

Leena oli kutsunut hÀnet lounaalle ja tarjoutunut korvaamaan kaikki hÀiden valmistelusta aiheutuneet kulut, jos Anna purkaisi kihlauksen hiljaisesti.

Anna oli kieltÀytynyt rahasta.

Mutta hÀn oli silti peruuttanut hÀÀt.

”Miksi et kertonut Mikaelille?” kysyin.

”Kerroin”, Anna vastasi. ”HĂ€n sanoi, ettĂ€ olin varmasti ymmĂ€rtĂ€nyt hĂ€nen Ă€itinsĂ€ vÀÀrin.”

Kysyin Annalta lupaa kertoa keskustelustamme Mikaelille.

HĂ€n suostui.

Kun kerroin kaiken, Mikael istui pitkÀÀn liikkumatta.

Lopulta hÀn kuiskasi:

”Äiti ei koskaan kertonut tarjonneensa Annalle rahaa.”

”Anna sanoo yrittĂ€neensĂ€ selittÀÀ sen sinulle.”

Mikael peitti kasvonsa kÀsillÀÀn.

”Muistan sen riidan.”

Muutaman minuutin kuluttua hÀn tarttui puhelimeensa.

”Aion kysyĂ€ Ă€idiltĂ€.”

Odotin valtavaa riitaa.

Mutta seuraavana aamuna Mikael meni Leenan luo ja esitti vain yhden kysymyksen.

Ӏiti, tarjositko Annalle rahaa, jotta hĂ€n peruuttaisi hÀÀmme?”

Leena kÀÀnsi katseensa pois.

”Halusin vain korvata hĂ€nen kulunsa.”

”Miksi?”

”Koska hĂ€n ei ollut oikea nainen sinulle.”

”Miksi salasit sen minulta?”

”Halusin suojella sinua.”

Mikael seisoi saman ruokapöydÀn vieressÀ, jonka ÀÀressÀ Sofia oli nöyryytetty.

Ӏiti, et suojellut minua sydĂ€nsurulta. SinĂ€ olit osaltasi aiheuttamassa sitĂ€.”

Leena yritti vastustaa.

Mutta Mikael jatkoi.

”YhdeksĂ€n vuoden ajan uskoin, ettĂ€ Anna oli itsekĂ€s. Syytin hĂ€ntĂ€, koska se oli helpompaa kuin kyseenalaistaa sinun sanasi.”

HÀnen ÀitinsÀ istahti raskaasti tuolille.

”MinĂ€ pelkĂ€sin”, hĂ€n myönsi lopulta.

”MitĂ€?”

”EttĂ€ menisit naimisiin ja unohtaisit minut. Kun isĂ€si kuoli, meitĂ€ oli vain kaksi. Vietin niin monta vuotta tuntien itseni tarpeelliseksi, etten lopulta enÀÀ tiennyt, kuka olin ilman sinua.”

Mikael istuutui hÀntÀ vastapÀÀtÀ.

EnsimmÀistÀ kertaa he puhuivat pitkÀÀn hÀnen isÀnsÀ kuolemasta ilman, ettÀ koko keskustelu pyöri Leenan uhrausten ympÀrillÀ.

Leena myönsi tunteneensa itsensÀ yhÀ yksinÀisemmÀksi sitÀ mukaa, kun Mikael menestyi työelÀmÀssÀ.

Kalliit lahjat ja sÀÀnnölliset vierailut eivÀt olleet muuttaneet tuota tunnetta.

Jokainen uusi tyttöystÀvÀ oli tuntunut uhalta suhteelle, jonka ympÀrille Leena oli rakentanut koko elÀmÀnsÀ.

Mikael kuunteli tarkasti.

Mutta hÀn ei hyvÀksynyt ÀitinsÀ kÀytöstÀ.

”Sinulla on oikeus pelĂ€tĂ€, Ă€iti. Sinulla on oikeus tuntea yksinĂ€isyyttĂ€. Voit sanoa minulle, ettĂ€ tarvitset seuraa. Mutta sinulla ei ole oikeutta satuttaa ihmisiĂ€, joita rakastan, vain pitÀÀksesi minut luonasi.”

Leena alkoi jÀlleen itkeÀ.

TÀllÀ kertaa Mikael ei yrittÀnyt heti lopettaa ristiriitaa.

HÀn selitti jatkavansa vierailujaan, auttavansa ÀitiÀÀn tarvittaessa ja pitÀvÀnsÀ tÀmÀn osana elÀmÀÀnsÀ.

Mutta hÀn ei enÀÀ keskustelisi parisuhteistaan ÀitinsÀ kanssa, ellei tÀmÀ oppisi kohtelemaan hÀnen kumppaniaan kunnioittavasti.

HÀn ilmoitti myös tekevÀnsÀ jatkossa taloudelliset pÀÀtöksensÀ itse.

Leena loukkaantui.

HÀn kutsui poikaansa kiittÀmÀttömÀksi.

Useaan pÀivÀÀn hÀn ei vastannut Mikaelin puheluihin.

Sitten tapahtui jotakin pientÀ mutta tÀrkeÀÀ.

Leena soitti nuoremmalle sisarelleen Sirkalle, jota hÀn oli nÀhnyt harvoin viime vuosina.

He kÀvivÀt yhdessÀ lounaalla.

Seuraavalla viikolla Leena osallistui paikallisen puutarhayhdistyksen tapaamiseen.

Kuukautta myöhemmin hÀn aloitti vapaaehtoistyön jÀrjestössÀ, joka jakoi ruokaa vÀhÀvaraisille.

HÀn ei tietenkÀÀn muuttunut yhdessÀ yössÀ.

Joskus hÀn esitti edelleen loukkaavia huomautuksia.

Ja hÀnen oli vaikea hyvÀksyÀ, kun Mikael kieltÀytyi jostakin kutsusta.

Mutta vÀhitellen hÀn alkoi rakentaa omaa elÀmÀÀnsÀ.

ElÀmÀÀ, joka ei enÀÀ riippunut kokonaan hÀnen pojastaan.

Samaan aikaan Mikael kirjoitti Sofialle kirjeen.

Se ei ollut pitkÀ romanttinen rakkaudentunnustus.

HÀn pyysi anteeksi sitÀ, ettÀ oli jÀttÀnyt Sofian yksin sinÀ iltana.

HÀn myönsi odottaneensa tÀmÀn sietÀvÀn kohtelua, jota hÀn itse ei olisi koskaan hyvÀksynyt.

HÀn kertoi rajoista, jotka oli asettanut Àidilleen.

Ja hÀn kirjoitti ymmÀrtÀvÀnsÀ, jos Sofia ei haluaisi antaa hÀnelle toista mahdollisuutta.

HÀn lÀhetti kirjeen pyytÀmÀttÀ minua puhumaan puolestaan.

Viikkoa myöhemmin Sofia soitti.

He tapasivat pienessÀ kahvilassa lÀhellÀ Sofian asuntoa.

Mikael saapui ajoissa ja kÀytti kahdenkymmenen euron rannekelloa.

Sofia huomasi sen heti.

”Sinulla on se vielĂ€kin.”

”Se muistuttaa minua siitĂ€, mikĂ€ on oikeasti tĂ€rkeÀÀ.”

Sofia hymyili hieman.

Sitten hÀn esitti vaikean kysymyksen.

”MitĂ€ tapahtuu, jos Ă€itisi ei vielĂ€kÀÀn hyvĂ€ksy minua?”

Mikael ei tehnyt suuria lupauksia.

”En voi pÀÀttÀÀ, mitĂ€ hĂ€n tuntee”, hĂ€n vastasi. ”Mutta voin pÀÀttÀÀ, millaista kĂ€ytöstĂ€ hyvĂ€ksyn. Jos hĂ€n loukkaa sinua uudelleen, en enÀÀ istu vieressĂ€si hiljaa.”

Sofia katsoi hÀntÀ pitkÀÀn.

”Juuri tuon minun olisi pitĂ€nyt kuulla jo ensimmĂ€isenĂ€ iltana.”

He alkoivat tapailla uudelleen.

Rauhassa, ilman vÀlittömiÀ hÀÀsuunnitelmia.

Sofia halusi nÀhdÀ, oliko Mikaelin muutos pysyvÀ myös silloin, kun vastaan tulisi vaikeuksia.

Mikael ymmÀrsi sen.

Seuraavien kuukausien aikana hÀn jatkoi terapiaa.

HÀn lakkasi soittamasta Àidilleen ennen jokaista arkipÀivÀistÀ pÀÀtöstÀ.

Ja hÀn oppi sanomaan ei tuntematta syyllisyyttÀ.

ErÀÀnÀ sunnuntaina Leena kutsui Sofian kahville.

Mikael tarjoutui tulemaan mukaan.

Mutta Sofia pudisti pÀÀtÀÀn.

”Haluan mieluummin puhua hĂ€nen kanssaan kahden.”

Naiset istuivat lÀhes kaksi tuntia Leenan keittiönpöydÀn ÀÀressÀ.

Aluksi tunnelma oli jÀnnittynyt.

Sitten Leena katsoi Sofiaa suoraan silmiin.

”Olen sinulle anteeksipyynnön velkaa.”

Sofia odotti.

”KĂ€yttĂ€ydyin sinua kohtaan huonosti. Arvostelin perhettĂ€si tuntematta sitĂ€. PelkĂ€sin menettĂ€vĂ€ni poikani ja annoin sinun kĂ€rsiĂ€ pelkoni seuraukset.”

Sofia nyökkÀsi hitaasti.

”Kiitos, ettĂ€ sanoit tuon.”

Leena pyöritteli hermostuneesti vihkisormustaan.

”En odota, ettĂ€ unohtaisit kaiken.”

”En unohdakaan”, Sofia vastasi lempeĂ€sti. ”Mutta toivon, ettĂ€ voimme rakentaa paremman suhteen tulevaisuudessa.”

Leena hymyili kyynelten lÀpi.

EnsimmÀistÀ kertaa hÀn ei kysynyt Sofian palkasta.

HÀn kysyi tÀmÀn oppilaista.

Vuosi tuon katastrofaalisen illallisen jÀlkeen Mikael kutsui minut rauhalliseen ravintolaan.

HÀn laski pöydÀlle pienen samettirasian.

Sen sisÀllÀ oli yksinkertainen timanttisormus.

”Ensi lauantaina aion kosia Sofiaa”, hĂ€n ilmoitti.

Hymyilin leveÀsti.

”EntĂ€ hyvĂ€ksyykö Ă€itisi sen?”

Mikael hymyili takaisin.

”En ole kysynyt.”

Tuo vastaus ilahdutti minua enemmÀn kuin itse sormus.

Mikael kosi Sofiaa viikonloppumatkalla pienessÀ mökissÀ jÀrven rannalla.

Sofia vastasi kyllÀ.

He jÀrjestivÀt pienet hÀÀt lÀhimpien ystÀvien ja sukulaisten kesken.

Leena saapui juhlaan samassa tummansinisessÀ mekossa, jota oli kÀyttÀnyt tavatessaan Sofian ensimmÀisen kerran.

Mutta tÀllÀ kertaa, kun Sofia astui huoneeseen, Leena nousi ja halasi hÀntÀ.

”Olet kaunis”, hĂ€n kuiskasi.

Ei kysymyksiÀ rahasta.

Ei kysymyksiÀ kiinteistöistÀ.

Ei huomautuksia perhetaustasta.

HÀÀillallisella Leena istui Sofian leskeksi jÀÀneen Àidin vieressÀ.

Naiset viettivÀt suuren osan illasta keskustellen puutarhanhoidosta, resepteistÀ ja lastensa lapsuusmuistoista.

Myöhemmin löysin Mikaelin seisomasta ikkunan vierestÀ.

HÀn katseli kahta yhdessÀ nauravaa naista.

”Voitko uskoa tĂ€tĂ€?” hĂ€n kysyi.

Katsoin heidÀn suuntaansa.

”Äitisi ja anoppisi?”

HÀn nyökkÀsi.

”Niin monta vuotta luulin, ettĂ€ minun tĂ€ytyi valita Ă€idin onnellisuuden ja oman perheen perustamisen vĂ€lillĂ€.”

”EntĂ€ nyt?”

HÀn katsoi Sofiaa, joka tanssi hÀnen edesmenneen isÀnsÀ vanhan ystÀvÀn kanssa.

”Nyt ymmĂ€rrĂ€n, ettei minun tarvitse antaa koko elĂ€mÀÀni Ă€idille vain siksi, ettĂ€ rakastan hĂ€ntĂ€.”

Kolme kuukautta hÀiden jÀlkeen Mikael ja Sofia ostivat pienen talon Helsingin lÀheltÀ.

Se ei ollut yhtÀ ylellinen kuin Mikaelin entinen keskustakoti.

Mutta siinÀ oli puutarha, valoisa keittiö ja riittÀvÀsti tilaa perheelle, jonka he toivoivat jonakin pÀivÀnÀ saavansa.

Leena kÀvi heidÀn luonaan sunnuntaisin.

Joskus hÀn toi itse leipomaansa kakkua.

Joskus hÀn antoi neuvoja, joita kukaan ei ollut pyytÀnyt.

Ja joskus Mikael sanoi hÀnelle kohteliaasti ei.

VÀhitellen Leena oppi hyvÀksymÀÀn tuon sanan.

ErÀÀnÀ iltapÀivÀnÀ autoin Mikaelia kokoamaan kirjahyllyÀ heidÀn uuden kotinsa olohuoneessa.

Silloin hÀn nÀytti minulle vanhan valokuvan itsestÀÀn ja Annasta.

”Pyysin hĂ€neltĂ€ vihdoin anteeksi”, hĂ€n sanoi.

”MitĂ€ hĂ€n vastasi?”

”HĂ€n kiitti minua. HĂ€n sanoi olevansa iloinen siitĂ€, ettĂ€ olin viimein ymmĂ€rtĂ€nyt.”

Mikael laittoi valokuvan takaisin kirjekuoreen.

”YhdeksĂ€n vuotta syytin vÀÀrÀÀ ihmistĂ€.”

”EivĂ€t kaikki nuo vuodet olleet hukkaan heitettyjĂ€â€, sanoin. ”Rakensit itsellesi hyvĂ€n elĂ€mĂ€n.”

Mikael katsoi keittiöön pÀin.

SiellÀ Sofia ja Leena nauroivat yhdessÀ pellilliselle tÀysin epÀonnistuneita keksejÀ.

”Niin”, hĂ€n vastasi hiljaa. ”Mutta nyt minulla on vihdoin joku, jonka kanssa jakaa tuo elĂ€mĂ€.”

HĂ€n otti ruuvimeisselin ja jatkoi kirjahyllyn kokoamista.

Ja ensimmÀistÀ kertaa koko tuttavuutemme aikana Mikael ei enÀÀ yrittÀnyt tehdÀ kaikkia muita onnellisiksi.

HĂ€n rakensi yksinkertaisesti omaa kotiaan.